Välillä blogin kirjottaminen tuntuu samalta kuin mun yläasteen 7 luokka. Yläasteen ekan vuoden vietin oikeastaan yksin, ja kavereita sain vasta seuraavana vuonna.
Koin itseni oikeastaan koko yläasteen, mutta erityisesti silloin ekan vuoden oloni näkymättömäksi. Ei silloin tosin minua hirveästi haitannu. Koulussa piti käydä, sitten kotiin lenkittämään koira ja loppu ilta meneekin TV:n ääressä (huomaa että tilanne siitä oikeastaan juurikaan muuttunut. Töitä ja kotona TV ja läppäri.
Blogissa tuntuu hieman samalta. Muutama vilkaisee nopeasti sivusilmällä (välitön poistuminen 100%) ja on kuin minua ei olisi olemassakaan. Ja tuli taas kerran hetki, jolloin tuli mietittyä blogin lopettamista. Tajusin kyllä sitten, että lukee joku blogia tai ei, en voi jättää reissua kesken.
On varsin ärsyttävää, että siinä kohtaa (aina) kun kuvittelee että nyt on mieli lähes ainakin väliaikaisesti tasapainossa, ja M:ääkin ajatellut ilman sen suurempia murtumisia. Mutta sitten jossain vaiheessa seistään liian reunalla ja oksa pettää. Noh, ei näistä taida edes lomalla päästä eroon.
"Nyt annan maani, maani, maani pyöriä.
Kun mikään ei tänään miettimällä selviä.
Annan maani, maani, maani pyöriä.
Kun mikään näköjään ei itkemällä selviä."
(Erin, Annan maani pyöriä)
Ei kommentteja
Kiitos kommentista :) Julkaistaan hyväksymisen jälkeen.